Kenen kotimaa?

Kenen kotimaa?

Ajatuksia Poliittisen valokuvan festivaalin teemasta 2016

Anna-Kaisa Rastenberger, Sanni Seppo

Tällä hetkellä kotimaa määritellään yhä useammin sen puutteen ja sen menettämisen kautta tai rajaamalla ja kontrolloimalla sinne kuulumattomien ihmisten liikkumista.

Poliittisen valokuvan festivaalin teemana vuonna 2016 on Kotimaa. Heti aluksi on syytä kysyä, miksi sanat ’koti’ ja ’maa’ erikseen kuulostavat hyviltä, mutta ’kotimaa’ viittaa johonkin rajattuun ja kansallismieliseen, jopa ennakkoluuloihin? Ja mistä kansallistunteessa oikein on kysymys?

Kirjailija Leo Tolstoi kirjoitti esseessään Patriotism and Government (1901), kuinka isänmaallinen tunne ajaa ihmiset kokemaan itsensä ensisijaisesti kansansa lapsiksi. Samalla lojaaliuden ja solidaarisuuden rajat piirtyvät valtioiden tai kansakuntien rajoille. Kansallisajattelun ohjaamina ihmiset syyllistyvät järkensä ja omatuntonsa vastaisiin tekoihin, mutta pitävät niitä moraalisesti oikeutettuina ja jaloina. Tolstoin esseen nosti esiin valokuvaaja Oksana Yushko keskustellessamme hänen kanssaan festivaalin teemasta. Tuo yli sata vuotta sitten kirjoitettu essee tuntuu mykistävän ajankohtaiselta tämän ajan Euroopassa. Tolstoi kirjoittaa, miten kansallistunne estää ylirajaisen ihmisyyden ja veljeyden/sisaruuden tunteen. Ja juuri sitä pitäisi nyt puolustaa kaikkialla maailmassa.

Ihminen voi jättää paikan taakseen pakon edessä tai vapaaehtoisesti. Liikkuminen ja rajojen ylittäminen voi olla välttämättömyys tai riippumattomuutta. Molemmissa tapauksissa muutos ja etäisyys vaikuttavat siihen, miten paikkaa ja sinne jäänyttä yhteisöä katsotaan. Kotimaa on vain mielikuvissa muuttumattomuuden ja vakauden tyyssija ja yhä harvemmille kiintopiste, jonka luo maailmalta voi palata. Tällä hetkellä kotimaa määritellään yhä useammin sen puutteen ja sen menettämisen kautta. Tai vastaavasti rajaamalla ja kontrolloimalla sinne kuulumattomien ihmisten liikkumista.

Viime vuosi näytti, miten valokuvilla muokataan käsityksiä siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Isiksen julma ja taitava kuvankäyttö siirsi terroristijärjestöjen mediapelin uudelle tasolle. Syksyn pakolais- ja maahanmuuttajavirtoja kuvasivat sekä kansainväliset kuvatoimistojen ammattivalokuvaajat että pakenevat ihmiset itse kännyköillään. Ahdistavien valokuvien katsominen ja jakaminen herätti sosiaalisessa mediassa riitelyksikin yltynyttä keskustelua siitä, mitä valokuvia voi, pitää, saa tai ei saa näyttää, ja mikä on julkaisemisen, kuvaamisen ja katsomisen etiikka.

Vuosi sitten ensimmäinen Poliittisen valokuvan festivaali pohti kuvajournalismin ja valokuvataiteen välistä harmaata aluetta, joka tarjoaa uudenlaiseen katsomiseen haastavia valokuvateoksia. Alue taiteen ja kuvajournalismin välissä on tärkeä. Yhtäältä valokuvalla on dokumentaarisuutensa vuoksi erityinen mahdollisuus olla kantaaottavan taiteen kärjessä ja toisaalta taidekontekstin luoman tilan ansiosta valokuvan subjektiivisuus, esteettisyys ja emotionaalisuus korostuvat. Kuva vaikuttaa katsojaan moniulotteisella tavalla.

Tämän kevään Poliittisen valokuvan festivaali kysyy, miten eettiset kysymykset muuttuvat, kun valokuvat siirtyvät journalistisesta ympäristöstä taidetilaan. Poliittisen valokuvan festivaalille on kutsuttu valokuvaajia, jotka haluavat ottaa kantaa kuvillaan. Sen sijaan, että kuvaajat tyytyisivät vain tallentamaan tapahtumia ja kysymään kysymyksiä, he tarjoavat myös ehdotuksia siitä, miten asiat muuttuvat parempaan suuntaan. Visuaalisen pöyristelyn ja tylyttämisen sijaan pitkäkestoiset hankkeet esittävät myös mahdollisuuden toivoon. Suomen kielen käsite ’ottaa haltuun’ voi tarkoittaa yhtäältä pakolla ottamista, josta seuraa alistaminen, mutta toisaalta myös asioiden moniulotteista ymmärtämistä.

***